Makein uni

He kiipesivät sänkyihinsä, vierekkäin kuten aina, ja vetivät peitot leukaan saakka. Vaaleanpunainen pilvi lipui lähemmäs, aivan lasiin kiinni, kunnes ikkuna tuntui hehkuvan pehmeää, lämmintä pinkkiä valoa. Elsan silmät alkoivat painua raskaammiksi. Samoin kävi Lucakselle. Ja jossakin silmänräpäysten välissä pilvi avautui kuin ovi, pehmeä ja kutsuva, ja veti heidät lempeästi sisälleen.

He laskeutuivat – jos sitä laskeutumiseksi saattoi edes sanoa – maalle, joka oli yhtä kimmoisa kuin trampoliini ja näytti aivan kehrätyltä hattaravuorelta. Vaaleanpunaista, sinistä ja kultaa kasoittain pehmeinä nietoksina niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja pienet pilvenhahtuvat kohosivat purukuminväriseen taivaaseen. ”Missä me olemme?” Elsa henkäisi. Lucas pyörähti hitaasti ympäri silmät suurina ja purskahti nauruun. ”En tiedä”, hän sanoi. ”Mutta luulen, että tulemme pitämään tästä.”

Sinisen hattarapilven takaa kuului kikatusta. Esiin putkahti pieni, pyöreä ja pörröinen olento, joka oli tehty kokonaan hattarasta. Sillä oli kaksi karkkinappisilmää ja hento, keikkuva hymy. ”Vieraita!” se vingahti hyppien töpöillä pikku jaloillaan. ”Meille ei koskaan tule vieraita!” Ympärille tupsahti lisää olentoja: vaaleanpunaisia, sinisiä ja yksi kirkkaan kultainen, jotka kaikki pomppivat ja kikattivat kuin henkiin herännyt pilviperhe.

Elsa ojensi varovasti yhden sormen, ja lähin pörröolento pukkasi hänen kättään vasten kuin ystävällinen koiranpentu. Se oli lämmin, pehmeä ja tuoksui aivan makealta. Lucas naurahti ja hypähti kevyesti hattaramaalla, ja kolme pikkuhahmoa pomppi heti mukana kikattaen joka kerta laskeutuessaan. ”Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu?” Elsa sanoi jo valmiiksi hymyillen.

He seurasivat pomppivaa ja kikattavaa pikkujoukkoa mutkittelevaa polkua pitkin, ja maa muuttui jalkojen alla vähitellen kovemmaksi ja sileämmäksi, enemmänkin kovaksi karkiksi kuin pilveksi. Molemmin puolin vaaleanpunaisilta kukkuloilta kohosi korkeita puita – puita, joiden rungot olivat kuin kierteistä, kimmeltävää karkkia ja joiden lehdet muistuttivat epäilyttävän paljon raidallisia piparminttukaramelleja. Lucas napsautti varovasti yhden lehden matalalta oksalta, nuuhkaisi sitä ja virnisti. ”Piparminttua”, hän totesi. ”Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu?” Elsa sanoi taas nykäisten veljeään hihasta kohti edessä kimmeltävää polkua.

Polku kaartui kohti verkkaista ja leveää jokea, joka oli lämpimän kinuskin väristä. Se virtasi niin uneliaasti, että pienet kultaiset valopyörteet hippasivat toisiaan sen pinnalla. Joen yli kaartui silta, joka näytti tehdyn kovettuneesta toffeesta, ja se narahteli miellyttävästi heidän kenkiensä alla. Heidän allaan kinuskijoki liplatti hiljaa ja matalasti kuin sanatonta kehtolaulua. Elsa nojautui kaiteen yli ja katseli oman kuvajaisensa väreilyä kullansävyissä.

Sillan toisella puolen pienet hattaraolennot yhtäkkiä hiljenivät ja osoittivat eteenpäin: vaaleanpunaisten kukkuloiden takaa kohosi linna, joka oli rakennettu kokonaan karkeista. Siinä oli marmeladitornit, lakritsiportti ja kirkkaista, värikkäistä kovista karamelleista tehtyjä ikkunoita, jotka keräsivät valoa kuin kirkon lasimaalaukset. ”Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu?” Elsa kuiskasi, mutta tällä kertaa hänen äänensä oli aivan hiljainen, ja hän tarttui ajattelemattaan Lucaksen käteen.

Lakritsiportti narahti auki itsekseen, ja sieltä karamellitankoportaita pitkin heitä vastaan asteli tyttö, joka oli suunnilleen Elsan kokoinen – paitsi että hänen hiuksensa olivat kehrättyä sokeria, hänen mekkonsa kimmelsi kuin sokerilasi ja päässään hänellä oli pieni, täydellinen karkkikruunu. Hän oli epäilemättä kokonaan makeisista tehty prinsessa. Elsan askeleet pysähtyivät. Hän vetäytyi puoliksi Lucaksen olkapään taakse äkkiä varpaankärkiään myöten ujostuneena.

Lucas tunsi Elsan käden puristuvan omaansa ja puristi sitä takaisin, vakaasti ja lohduttaen, kuten aina. ”Ei hätää”, hän sanoi hiljaa vain Elsalle. ”Hän näyttää ystävälliseltä.” Karkkiprinsessa kallisti päätään, ja ylhäisen tai ankaran sijaan hän näytti vain – toiveikkaalta, siltä miltä näyttää silloin, kun toivoo jonkun leikkivän kanssaan. ”Oikeita vieraita”, prinsessa sanoi hiljaa. ”Olen toivonut oikeita vieraita jo niin kauan.”

Tuo pieni toiveikas värähdys prinsessan äänessä avasi ujouden solmun Elsan rinnassa. Hän kurkisti Lucaksen käsivarren takaa, otti pienen askeleen eteenpäin ja toisenkin, kunnes seisoi aivan prinsessan edessä. ”Minä olen Elsa”, hän sanoi. ”Kruunusi on tosi kaunis.” Prinsessan sokeriset kasvot kirkastuivat kuin lyhty, ja hän ojensi kätensä ja tarttui yhtä aikaa sekä Elsan että Lucaksen käteen.

”Tulkaa!” prinsessa sanoi ja veti heitä kohti sisäpihaa, jonne pienet hattaraolennot olivat jo kokoontuneet pomppien ja hyräillen pientä, suloista säveltä. ”Meillä on tänä iltana juhlat – ja nyt ne ovat vieläkin paremmat, kun te olette täällä.” Sokerista tehdyt nauhat levittäytyivät heidän ylleen kuin serpentiinit, ja ulkona kinuskijoki tuntui hyräilevän tahdissa mukana. Pienen hetken ajan koko karkkivaltakunta tanssi.

He pyörähtelivät hitaita ympyröitä pomppivien hattaraolentojen kanssa ja jakoivat lämmintä kinuskia, jota oli valutettu vaaleanpunaisen hattaran päälle. Elsa nauroi erään huteran olennon tanssille niin kovaa, että oli vähällä kellahtaa nurin – Lucas nappasi häntä kyynärpäästä juuri ajoissa, kuten aina. Prinsessakin nauroi ihastuneena, ja yhden hohtavan hetken ajan koko makeisvaltakunta hehkui kultaa, vaaleanpunaista ja lämpöä.

Mutta vähitellen, samoin kuin tuli hiipuu hiillokseksi, musiikki vaimeni. Värit heidän ympärillään alkoivat pehmeästi hämärtyä reunoiltaan, ja vaaleanpunainen syveni uneliaammaksi ruusunpunaksi. Pienet hattaraolennot haukottelivat yksi toisensa jälkeen, ja niiden pomput muuttuivat yhä pienemmiksi ja hitaammiksi. Kinuskijoenkin hyräily hiljeni miltei olemattomiin, kuin kehtolaulu, joka vaimenee kohti viimeistä, levollista säveltään.

Prinsessa otti vielä kerran Elsan kädestä, nyt lempeästi ja rauhallisesti. ”Kiitos, että tulitte”, hän kuiskasi pehmeästi. ”Tulkaa taas joskus käymään, unissanne.” Elsa halasi häntä ujostelematta enää lainkaan, ja Lucas vilkutti pienen, unisen vilkutuksen. Ja koko karkkivaltakunta – tornit, kinuskijoki ja pehmeät vaaleanpunaiset pilvet – alkoi hehkua yhä vaimeammin, pehmeämmin ja hiljaisemmin.

Ja sitten, ihan hiljaa ja yhtäkkiä, Lucas ja Elsa olivat jälleen kotona peiteltyinä lämpimästi omien peittojensa alle. Pilven viimeinen vaaleanpunainen valo haihtui ikkunasta tavalliseen yöhön. ”Lucas”, Elsa murisi hiljaa silmät jo umpeutuen. ”Se oli paras uni ikinä.” ”Mm”, Lucas myönteli niin vaimeasti, että oli miltei jo unessa. ”Kaikkein makein...”

Heidän ikkunansa takana leijaili vielä yksi pieni hattaranvaaleanpunainen hahtuva, joka katosi pehmeään ja tummaan yötaivaaseen. Ja vuoteissaan, rinnakkain, Lucas ja Elsa nukkuivat lämpiminä, turvassa ja hymyillen, nähden jo unta kinuskijoesta ja tanssivista hattarahahmoista sekä pienestä prinsessasta, joka sai vihdoin vieraita, joita oli niin kauan toivonut. Loppu.