Kuutamopokaali

Lucas ja Elsa olivat käpertyneet peittomajaansa pehmeissä pyjamissaan aivan ensimmäisen jalkapallo-ottelunsa aattona, ja heidän uudet pelipaitansa olivat siististi viikattuina majan ovella. Elsa nousi istumaan ja hieraisi silmiään. ”Lucas”, hän kuiskasi. ”Sinun kivesi hyräilee.”

Niin se todella teki. Se oli pehmeää, iloista hyrinää, aivan kuin kaukainen musiikki. Ja heidän katsellessaan majan peitto-ovi alkoi aaltoilla ja hehkua, kunnes sen takana ei ollutkaan enää olohuonetta, vaan ainoastaan lämmintä kultaista valoa ja tuoreiden appelsiinien makeaa tuoksua.

Lucas tarttui Elsan käteen, ja yhdessä he ryömivät aukon läpi. Kun he nousivat seisomaan toisella puolella, heidän pyjamansa olivat muuttuneet upouusiksi valkoisiksi pelipaidoiksi, ja pehmeä ruoho jousti heidän nappulakenkiensä alla. He tunsivat tämän paikan. Valolyhdyt. Valkoiset marmorimaalit. Ruohon, joka oli pehmeää kuin huopa. ”Unelmien stadion”, Elsa henkäisi.

Kultaisesta hehkusta astui kaksi ystävällistä Varjopelaajaa, kaikkien aikojen suurimpien jalkapallolegendojen lempeää ja kimaltavaa haamua. He eivät sanoneet sanaakaan. He vain hymyilivät, ja toinen heistä osoitti Lucasta ja Elsaa ja sitten kahta tyhjää paikkaa heidän joukkueensa penkillä.

Sitten maa alkoi tömistä: tömps, tömps, tömps. Lucas ja Elsa jähmettyivät. Suuresta kiviportista asteli Triceratops. Ja Stegosaurus. Ja heidän yläpuolellaan siipiään räpytteli Pterodactylus, jolla oli siivissään maalivahdin hanskat! Elsa tarttui Lucaksen hihaan. ”Lucas”, hän piipitti. ”Nuo ovat oikeita dinosauruksia!”

Triceratops pysähtyi ja vilkutti ujosti suurella etujalallaan. ”Hei! Minä olen Niklas”, se sanoi. ”Tämä on Kimi, ja tuolla ylhäällä on Putti. Älkää huoliko, me tömistämme vain huviksemme.” Kimi kirskahti nauruun ja heilautti piikikästä häntäänsä. ”Me olemme myös jalkapallojoukkue Dinolaaksosta, kaukaa menneisyydestä. Tänä yönä viidakkoomme ilmestyi hehkuva jalanjälki, ja kun astuimme siihen, se toi meidät tänne.” Lucas virnisti. ”Meidän ovemme oli hohtava kivi!”

Viimeisenä saapui Arttu-niminen T-Rex mustavalkoisessa tuomaripaidassaan, pilli kaulassaan keikkuen. Pikkuruisissa käsissään se kantoi kauneinta pokaalia, jonka Lucas oli koskaan nähnyt: kuunsirpin muotoista hopeapokaalia, joka oli täynnä pyörteilevää tähtipölyä. ”Kerran vuodessa, täydenkuun aikaan”, Arttu murahti lempeästi, ”Unelmien stadion kutsuu luokseen pelaajat, jotka rakastavat jalkapalloa eniten, mistä tahansa paikasta ja ajasta. Tämän illan pokaali kuuluu voittajille. Mutta tämän illan ilo kuuluu aivan kaikille.”

Elsan vatsassa lepatti pieni jännitys, aivan sama kutkutus kuin majassa. Mitä jos hän kompastuisi haamujen, dinosaurusten ja kaikkien nähden? Lucas tönäisi häntä kevyesti olkapäähän. ”Hupi ensin”, hän sanoi. Elsa hymyili. ”Maalit sitten.”

Arttu vihelsi pilliinsä, ja Kuutamo-ottelu alkoi. Tuuli pyyhälsi tyhjien katsomoiden läpi ja muuttui kaikukannattajiksi, iloisten tuulenvireiden yleisöksi, joka hurrasi: ”Jee! Hurraa!” Varjopelaaja antoi Lucasille höyhenenkevyen syötön, ja Lucas kiisi vauhdilla kentän laitaa pitkin.

Dinosaurukset pelasivat loistavasti. Niklas torjui laukauksia suurella, pyöreällä kauluksellaan. Kimi pyyhkäisi pallon tiehensä piikkihännällään. Ja Putti liiteli tolpasta tolpalle napaten kiinni kaiken, mikä lähelle tuli. Pallo kulki edestakaisin ja taas edestakaisin, eikä kumpikaan saanut maalia aikaan.

Sitten Elsa syöksyi irtopallon perään, ja hänen jalkansa tarttui pehmeään ruohomättääseen. Hupsis! Hän kellahti nurin ja kierähti selälleen. Hetkeksi kaikki hiljeni. Aivan ensimmäisenä hänen luokseen ehti vastajoukkueen Triceratops Niklas. Se laski suuren, lempeän päänsä ja auttoi Elsan takaisin jaloilleen. ”Kävikö kuinkaan?” se kysyi. Elsa naurahti ja nyökkäsi, ja kaikukannattajat hurrasivat kovempaa kuin kertaakaan koko iltana.

Elsa juoksi suoraa päätä takaisin peliin. Lucas syötti hänelle pallon, ja Elsa napautti sen aivan Putin siiven ohi. Kling! Marmorinen maali kilahti kuin kello. Mutta pian Kimi vastasi häntäpotkulla. Kling! Sitten Varjopelaaja teki maalin, ja Niklas tasoitti heti perään. Kaksi–kaksi, ja Arttu vihelsi pilliinsä varsinaisen peliajan päättymisen merkiksi.

”Tasapeli!” Arttu murahti riemuissaan. ”Se tarkoittaa rangaistuspotkuja!” Pelaajat astelivat vuorotellen valkoiselle pisteelle. Kimi teki maalin. Varjopelaaja teki maalin. Niklasin hurja laukaus kimposi marmoritolpasta pehmeällä kilahduksella ja vieri pois. Elsa teki maalin. Putti teki maalin siipensä hipaisulla. Tilanne oli jälleen tasan kaksi–kaksi. Jäljellä oli vain yksi laukaus, ja vuorossa oli Lucas.

Varjopelaaja leijui lähemmäs. Ja silloin, ensimmäistä kertaa koko iltana, toinen heistä puhui äänellä, joka oli pehmeä kuin kesätuuli. ”Kauan sitten pelasin numerolla kuusi”, se kuiskasi, ”ja pelasin Brasilialle. Tämä oli lempipotkuni.” Se näytti Lucakselle salaisuuden: vasemman jalan ulkosyrjä, matalana ja napakkana, niin että pallo lentää kauas sivuun ja kaartaa takaisin aivan kuin bumerangi. ”Ja ota pitkä vauhti”, se kuiskasi. ”Oikein, oikein pitkä.”

Lucas perääntyi taaksepäin. Ja taaksepäin. Ja vielä taaksepäin, melkein keskikentälle asti. Kaikukannattajat hiljenivät. Putti levitti siipensä leveälle maalin eteen. Sitten Lucas juoksi, yhä kovempaa ja kovempaa, nappulakengät pehmeää ruohoa viistäen, ja potkaisi palloa vasemman jalkansa ulkosyrjällä.

Pallo lensi kauas oikealle, niin kauas, että Putti hymyili ja jäi paikoilleen varmana siitä, että se menisi ohi. Ja silloin, viuh, se kääntyi banaanin lailla kaartaen, jätti kuunvaloon kultaisen tähtipölyvanan ja sujahti aivan verkon yläkulmaan. Kling! Kolme–kaksi!

Koko stadion riemuitsi. Elsa loikkasi Lucaksen syliin. Varjopelaajat pyörivät iloisina kehässä, ja Niklas, Kimi ja Putti hurrasivat aivan yhtä kovaa kuin kaikki muutkin. Arttu laski Kuutamopokaalin Lucaksen ja Elsan käsiin. Se oli lämmin ja hehkui. ”Hupi ensin”, Elsa kuiskasi. ”Maalit sitten”, Lucas virnisti. ”Mutta tuo maali oli kyllä tosi hauska.”

Lyhdyt alkoivat himmetä hitaasti, yksi toisensa jälkeen. Dinosaurukset päästivät suuria, uneliaita haukotuksia. Varjopelaajat vilkuttivat hyvästiksi ja haihtuivat pehmeään, hopeiseen usvaan. Ja kentän laidalle ilmestyi jälleen heidän majansa kultainen ovi, joka hehkui hiljaa odottaen vievänsä heidät kotiin.

Lucas ja Elsa ryömivät takaisin kotoisaan peittomajaansa, takaisin pehmeisiin pyjamiinsa. Heidän pelipaitansa makasivat viikattuina ovella, juuri niin kuin he olivat ne jättäneet. Mutta heidän välissään olevalla tyynyllä lepäsi pieni hopeinen kuupokaali, hehkuen pehmeästi valkoisen marmorikiven vieressä.

Elsa käpertyi tyynylleen. ”Lucas”, hän mutisi hiljaa. ”Mitä jos huomenna kompastun?” ”Sitten nouset ylös”, Lucas kuiskasi, ”ja minä kannustan sinua kaikista kovimmin.” Majassa oli lämmin ja rauhallinen olo. Pieni pokaali tuikki kuin yövalo, ja lasten silmät painuivat hiljalleen kiinni. ”Hupi ensin”, Elsa henkäisi. ”Maalit sitten”, Lucas vastasi puoliksi unessa. Ja niin he nukahtivat.