Sateenkaarilaakso

Ikkunalaudalle liukui pehmeä valo. Pieni sateenkaari kaartui ikkunalasia vasten, ja Kimalle astui sen päältä alas sateenkaariharjaansa pudistellen.

Kimalle oli se pieni yksisarvinen, johon Lucas ja Elsa olivat tutustuneet vasta viime viikolla. ”Tulkaa katsomaan kotiani”, Kimalle sanoi. ”Sen nimi on Sateenkaarilaakso. Siellä asuu kaikenlaisia taikaolentoja, enemmän kuin ehdimme yhdessä yössä tavata. Tänä yönä näytän teille kolkan, jossa yksisarviset asuvat, ja hammaskeijut.”

Yksi harjan suortuva leijaili alas. ”Pitäkää tästä kiinni, niin sateenkaari kantaa teidät.”

Lucas piti kiinni toisesta päästä ja Elsa toisesta. Värit tuntuivat jalkojen alla pehmeiltä ja tukevilta. Yksi askel, kaksi askelta, sateenkaaren valoa.

Heidän allaan Sateenkaarilaakso nukkui. Hohtavat perhoset leijailivat ohi. Pilvilampaat kuorsasivat ruohokukkuloilla. Kaukana pimeässä hymisi jokin suuri ja lempeä, ja Kimalle hymyili. ”Se on toisen yön juttu”, hän sanoi.

Rinteessä oli pieniä pyöreitä koteja, simpukan- ja kukanmuotoisia, ja niiden ikkunoissa paloi lämmin valo. Yksisarviset kurkistivat ulos ja vilkuttivat uneliaasti.

Ylempänä taivas oli hämärä. Siellä oli vain muutama himmeä tähti ja yksi, joka loisti oikein kirkkaasti. Kimalle rypisti otsaansa. ”Viime kerralla tähdet olivat kirkkaampia.”

Pimeästä lensi esiin pieniä keijuja, kukin pienen linnun kokoinen, ja niillä oli siivet kuin saippuakuplat. Keijujen johtaja oli muita vähän isompi, ja hänen huivissaan roikkui pieni kolikkopussi. ”Vieraita lasten maailmasta!” hän huudahti.

”Me olemme hammaskeijuja”, hän sanoi. ”Kun lapsi laittaa irronneen hampaan tyynyn alle, me tulemme yöllä. Otamme hampaan ja jätämme tilalle kolikon. Se vain on reilua, sillä hammas on lapsen ensimmäinen aarre.

Sitten tuomme hampaat tänne ja ripustamme ne taivaalle, ja ne loistavat tähtinä.”

Hän osoitti kirkkainta tähteä. ”Tuo on kiiltävin hammas, jonka olemme koskaan löytäneet. Se on niin puhdas, että se hehkuu kuin pieni kuu.”

Hän ojensi purkin, ja sen sisällä hampaat hehkuivat vain vähän. ”Mutta muut ovat himmeitä. Emme tiedä miksi. Pienikin tähti on tähti, mutta olisi ihanaa nähdä useampien loistavan yhtä kirkkaasti.”

Lucas avasi pienen rasiansa. Hänen hampaansa loisti puhtaana ja valkoisena, aivan kuin se kirkas tähti. Keijut henkäisivät.

Kimalteen korvat suoristuivat, kun hän muisti vaahtoisan illan. ”He pesevät hampaansa joka ilta!” Kimalle huudahti, niin yllättyneenä, että nauru kaikui kauas.

”Joka ilta?” keijut kysyivät. ”Harjalla”, Elsa sanoi, ”pienin pyörivin liikkein. Ja vaahdolla.” He näyttivät, miten se tehdään, ja kuplia leijaili ylös. Keijut nappasivat pikkuruiset harjat ja hankasivat omia pikkuruisia hampaitaan, ja koko laakso täyttyi kuplista.

Elsa nauroi kuplille niin kovasti, että hänen heiluva hampaansa ponnahti irti. ”Oho!” Hän nappasi sen kämmeneensä.

”Me kerromme kaikille lapsille”, Elsa sanoi. ”Ja me pesemme hampaat jatkossakin”, Lucas sanoi. Keijujen johtaja hymyili. ”Sitten jonain päivänä jokainen tähti loistaa yhtä kirkkaasti.” Yksi askel, kaksi askelta, sateenkaaren valoa.

”Laittakaa hampaanne tyynyn alle tänä yönä”, keijujen johtaja sanoi. ”Me tulemme ja jätämme kolikon.” Lucas ja Elsa nyökkäsivät. Kimalle seisoi ylpeänä.

Kolmikko käveli sateenkaarta pitkin kotiin, kauniiden kotien ja niiden lämpimien ikkunoiden ohi. Ikkunalla Kimalle toivotti hyvää yötä ja liukui takaisin valoon.

Lucas laittoi hampaansa tyynynsä vierelle, ja Elsa omansa oman tyynynsä päälle. Huone oli hiljainen, peitoille osui kuunvaloa ja lapset hengittivät ihan hitaasti. Ikkunalaudalla yksi harjan suortuva hehkui hiljaa. Kaukana ulkona pieni siipi kahahti kerran, eikä sitten enää.

Ja korkealla Sateenkaarilaakson yllä syttyi loistamaan kaksi uutta tähteä, kirkkaampina kuin yksikään muu.