Isän matka sumujen kaupunkiin

Lentokone hurisi ja jyrisi, ja sitten se nousi ilmaan kevyenä kuin höyhen. Isä painoi otsansa pientä pyöreää ikkunaa vasten. Hänen allaan männikkö muuttui pehmeäksi vihreäksi sammaleeksi ja järvet pikkuruisiksi hopeisiksi lätäköiksi, ja jossain siellä alhaalla, liian pienenä nähtäväksi, oli pieni punainen tupa. Isä vilkutti silti.

Lentokone lensi jäisen maan yllä, jossa valkoiset vuoret kimaltelivat auringossa. Sitten tuli meri. Se oli sininen ja leveä kuin mikä. Kaukana, kaukana alhaalla vedestä nousi pikkuruinen valkoinen pöllähdys, ja sitten tumma pyrstö sujahti takaisin aaltojen alle. ”Valas”, isä kuiskasi, ja hän hymyili aina meren toiselle puolelle asti.

Viimein lentokone liukui alas kohti kukkuloille rakennettua kaupunkia. Paksu valkoinen sumu lepäsi veden päällä kuin pörröinen untuvapeitto, ja sen seasta kurkistivat suuren punaisen sillan huiput. Isä naurahti hiljaa. ”Näyttää siltä, että silta ottaa päiväunet.” Tässä kaupungissa sanotaan, että sumu on niin vanha ystävä, että sillä on ihan oma nimikin.

Kling, klang! kalkatti pieni raitiovaunu, kun se kipusi kadulla, joka oli niin jyrkkä, että se tuntui nousevan suoraan taivaalle. Isä piti kiinni messinkitangosta ja kurottautui vähän ulos, juuri sen verran, että tunsi tuulen. Brrr! Tuuli oli viileä. Isä oli pakannut mukaansa shortsit aurinkoista merenrantakaupunkia varten, mutta päätyi pitämään lämmintä hupparia joka ikinen päivä. Sinä iltana hän katsoi hotellistaan meren rannalta ylös pyöreään hopeiseen kuuhun. ”Enää neljä yötä”, hän kuiskasi.

Joka aamu isä matkusti töihin pienellä lautalla lahden yli, ja lokit liitelivät sen vierellä. Hänen työpaikkansa oli korkeassa lasitornissa, joka oli täynnä auringonvaloa. Siellä ihmiset eri puolilta maailmaa istuivat yhden ison pöydän ääressä ja jakoivat ideoitaan, yksi kerrallaan, kunnes pienestä ideasta kasvoi suuri. Isä kuunteli ja nyökkäili ja jakoi omiakin ideoitaan.

Kun työt oli tehty, kaikki menivät aivan ylimpään kerrokseen, korkealle kaupungin ylle, pelaamaan pöytäjalkapalloa. Pienet pelaajat pyörivät, pieni pallo kolisi, ja isä teki maalin suoraan nurkkaan. ”Lucas tykkäisi tästä”, hän nauroi. Sinä iltana kuu kurkisti hänen ikkunastaan. ”Enää kolme yötä”, isä kuiskasi.

Seuraavana aamuna lautta lipui vanhan kallioisen saaren ohi. Saarella oli vanha majakka, eikä siellä asunut enää kukaan, vain lokit. Isä seisoi kannella ja katseli, kuinka ne syöksähtelivät ja leikkivät. Sitten räps, räps, räps! Yksi lokki laskeutui suoraan isän hatun päälle ja istui siinä kuin kuningas. Isä ei liikauttanut eväänsäkään. Hän nosti vain puhelimensa hyvin hitaasti, ja klik, hän otti kuvan lähetettäväksi kotiin.

Vanhassa kalasatamassa ilma tuoksui suolalta ja mereltä. Puisilla lautoilla makasi isoja ruskeita merileijonia kasassa kuin uniset koiranpennut auringonpaisteessa. Yksi niistä nosti päätään ja haukahti: ”Örk! Örk!” Toinen haukotteli valtavan haukotuksen ja lösähti takaisin makuulle. Isä nauroi niin kovasti, että hänen hattunsa oli pudota päästä.

Korkeimman kukkulan laella seisoi korkea valkoinen torni, joka oli lahjoitettu kaupungille kauan sitten. Isä kiipesi ympäri ja ympäri kierreportaita aivan ylös asti ja katsoi ulos. Valkoista. Pelkkää valkoista. Sumu oli kiivennyt kukkulalle myös! Niinpä isä odotti. Ja odotti. Ja sitten, kuin verho olisi vedetty sivuun, sumu kierähti pois, ja hän näki kaiken yhtä aikaa: kukkulat, talot, saaret, punaisen sillan ja koko laajan meren. Hän katsoi meren yli, kauas, kauas pois. ”Koti on tuolla päin”, hän sanoi hiljaa.

Iltapäivällä isä käveli vihreällä golfkentällä aivan meren rannalla. Ruoho oli sileää ja pehmeää, aallot kimaltelivat alhaalla, ja kaukana kallioiden takana suuri punainen silta kurkisteli ajelehtivan sumun seasta. Ruohikossa lojui yksi pieni kadonnut golfpallo, ihan yksinään. Isä katsoi vasemmalle. Isä katsoi oikealle. Sitten hän potkaisi sitä varovasti, ihan kuin jalkapalloa, ja pallo vieri ja vieri suoraan pieneen sumupilveen ja katosi. Isä raapi päätään. ”No niin”, hän sanoi, ”tämän erän voitti sumu.”

Sitten hän seurasi mutkittelevaa polkua alas kalliolta pienelle hiekkarannalle, jonne aallot vyöryivät, huuuh, ja vetäytyivät pois, sshhh. Hiekka oli täynnä simpukankuoria. Isoja ja pieniä, vaaleanpunaisia ja valkoisia. Isä nosti pikkuruisen kuoren ja huomasi, että sen sisältä kurkisti pieni rapu, joten hän laski sen varovasti takaisin. ”Pienet kuoret ovat pienten meriystävien koteja”, hän sanoi. Sitten aivan vesirajassa hän löysi sen: sileän, kierteisen simpukankuoren, kermanvalkoisen, ja sen sisällä hehkui pehmeä vaaleanpunainen valo. Juuri sopiva. Sinä iltana hän nosti sen kuuta kohti. ”Enää kaksi yötä”, hän kuiskasi.

Varhain seuraavana aamuna, kun aurinko nousi lahden ylle, isän puhelin alkoi hehkua. Merenrantakaupungissa päivä oli vasta alkamassa. Mutta kaukana kotona oli jo nukkumaanmenoaika. Lucas ja Elsa kuiskasivat hänelle koko tarinan valkoisesta porosta, sienen ovesta ja puista, jotka jakoivat omastaan. ”Ja me säästimme sinulle yhden”, Elsa sanoi haukotellen. ”Ja me jätimme pienet kasvamaan”, sanoi Lucas vielä suuremman haukotuksen kera. Isä naurahti. ”Minäkin löysin teille simpukankuoren”, hän sanoi. ”Hyvää yötä, rakkaani.”

Viimeisenä iltanaan isä käveli kadulla, jonka yllä roikkui punaisia lyhtyjä, ja kulki portin alta, jonka katolla oli vihreitä tiiliä ja pieniä lohikäärmeitä. Hän söi lämpimiä nuudeleita, ja ruoan jälkeen hän rikkoi onnenkeksin. Sen sisällä oli pikkuruinen paperilappu. Siinä luki: ”Joku kaukana ajattelee sinua.” Isä hymyili ja sujautti lapun taskuunsa, aivan sydämensä viereen.

Hotellilla isä kääri simpukankuoren hyvin huolellisesti pehmeään sukkaan ja pani sen matkalaukun keskelle, jossa se olisi turvassa. Hän katsoi vielä viimeisen kerran kuuta lahden yllä. ”Enää yksi yö”, hän kuiskasi. ”Ja sen minä nukun korkealla taivaalla.”

Lentokone lensi kotiin läpi yön. Isä nukkui pienen viltin alla korkealla pilvien yllä, ja tähdet lipuivat ikkunan ohi. Kun hän heräsi, aurinko oli nousemassa, ja hänen allaan levisi pehmeä vihreä mäntymetsien matto ja tuhansia järviä kuin pikkuruisia hopeisia lätäköitä. Isä hymyili. ”Hei, metsä”, hän kuiskasi.

Pienen punaisen tuvan ovi lennähti auki jo ennen kuin isä ehti perille. ”Iskääää!” Lucas ja Elsa juoksivat polkua pitkin, ja isä pudotti matkalaukkunsa, otti heidät molemmat kiinni ja pyöritti heitä ympäri, ja äiti halasi heitä kaikkia kolmea yhtä aikaa. Se oli koko vuoden suurin halaus.

Keittiön pöydän ääressä isä kääri auki pehmeän sukan, ja sieltä tuli esiin kierteinen simpukankuori. Lucas painoi sen korvalleen ja henkäisi. ”Minä kuulen meren!” Sitten Elsa antoi isälle pienen, vihreään lehteen käärityn nyytin. Isä avasi sen, ja siellä oli kaikista pyörein ja täydellisin matsutake. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään. Kanelia, sadetta ja mäntyä. ”Metsän tuoksu”, hän sanoi hiljaa. ”Te muistitte.”

Sinä iltana pieni tupa oli lämmin ja hiljainen. Isä peitteli Lucaksen ja Elsan sänkyihinsä, ja simpukankuori lepäsi ikkunalaudalla hehkuen kuunvalossa pehmeän vaaleanpunaisena. ”Montako yötä vielä?” Elsa kuiskasi. Isä suukotti hänen otsaansa. ”Ei yhtään”, hän sanoi. ”Tänä yönä me kaikki nukumme samassa pienessä talossa, saman pyöreän kuun alla.”

Ulkona männikkö oli pimeä ja hiljainen, ja kaukana meri vyöryi rantaan ja takaisin, huuuh, sshhh. Lucas kurotti kätensä ja otti Elsaa kädestä, ja isä istui heidän vieressään hyräillen hiljaa, kunnes heidän silmänsä kävivät raskaiksi. Ja yksi, kaksi, kolme, he vaipuivat uneen.